KIIRAN AJOA JA ELÄVÄÄ HOPEAA
Pääsiäisajan yöpuolen perinnettä
Pia Kyyrö-Harju ja Risto Pulkkinen
Pääsiäinen on kristikunnan juhlista vanhin, jota todennäköisesti on vietetty jo apostoliselta ajalta lähtien riemujuhlana Kristuksen ylösnousemuksen muistoksi. Protestanttisessa Pohjolassa pitkänperjantain tapahtumat ainakin kansanuskonnollisuuden tasolla ovat nousseet hallitseviksi, pääsiäisilon jäädessä usein hieman toissijaiseksi.
Oma vaikutuksensa lienee ollut sillä, että pitkästäperjantaista vuonna 1772 tuli pietismin kärsimyshurskauden tunnelmissa virallinen pyhä. Samassa yhteydessä kiirastorstai menetti tämän aseman.
Pääsiäistä edeltäneen viikon eli piinaviikon joka päivälle oli omat, jossain määrin maakunnittain vaihtelevat nimensä, ja omat kansankulttuuriset tapansa. Nämä tosin hyvin suuressa määrin skandinaavista perua.
Palmusunnuntaita seurasivat ainakin Keski-Suomessa malkamaanantai, tikkutiistai, kellokeskiviikko ja siten kiirastorstai, pitkäperjantai ja lopuksi lankalauantai, ennen pääsiäispyhiä. Kaikille nimille ei ollut ainakaan uskottavan tuntuisia selityksiä mutta tikkutiistain sanotaan saaneen nimensä siitä, että sinä päivänä vuollut sytyketikut olivat erityisen onnea tuottavia ja niitä oli myös tapana tunkea seinähirsien väliin estämään pahojen voimien tunkeutuminen taloon.
Kellokeskiviikkona oli tapana ottaa lehmänkellot esille seuraavaa kesää varten ja harjoittaa niiden suhteen ns. varaustaikuutta; esimerkiksi kellojen täyttämisen suolalla katsottiin varaavan eli suojaavan lehmät metsänpeittoon joutumista vastaan.
Kiirastorstai on saanut nimensä ruotsinkielen sanasta skärä, ’puhdistaa’. Se oli puhdistautumisen, ripin ja synninpäästön päivä. Seuraava oli pitkäperjantai ja sitten seurasi lankalauantai; silloin pestiin talven aikana kehrätyt langat.
Pitkänperjantain aatto, kiirastorstai oli jo ankarasti työnteolta rauhoitettu. Varsinkin kehräämistä ja kaikenlaista köysien kanssa työskentelemistä piti varoa, sillä jos niin teki, oli hengen lähtö oleva vaikea: ”sitkaat on kuoleman siteet”. Tälläkin uskomuksella on skandinaavinen taustansa; Ruotsissa ei koko piinaviikolla saanut tehdä mitään, mihin liittyi pyörivä liike, siis juuri esim. kehrääminen oli kiellettyä.
Värttinän myötäpäiväisen liikkeen tiedetään olleen omiaan pidättelemään vainajasieluja tämänpuoleisissa, ja pelättiin ehkä sen nyt kutsuvan näitä ottamaan vastaan uutta tulokasta, Kristusta? Muutoinkin mahdollisimman hiljainen elämä on ollut ruotsalaisen pääsiäisenalusviikon eli dymmelveckan erityispiirre. Siellä jopa kirkonkellot tuolloin varustettiin metallikielen sijasta puuvasaralla eli dymlingillä.
Karjalan Kannaksella kiirastorstaita nimitettiinkin kierotorstaiksi ja selitettiin sen saaneen nimensä siitä, ettei silloin mitään saanut kiertää. Luultavasti synninpäästön keskeisyys kiirastorstain vietossa – päästäminen ja sitominen kun assosioituvat yhteen – ja pitkänperjantain aaton tuoma kuolemanläheisyys on muovannut tätä kaikkialta Suomesta tavattua uskomusta sitomisen suuntaan.
Kiirastorstaina varauduttiin pitkänäperjantaina alkavia vaarallisia päiviä vastaan, ”ajettiin kiiraa”: Virroilta kerrotaan, että
Kiirastorstaina oli vanhoilla mummoilla tapana ajaa kiiraa. Keräsivät muori kelkkaansa kaikenlaista rautaista kalua: lapiota, kuokkaa, kirvestä, rautakankea sekä tulisen terva-astian, ja niin kelkkaa vetäen kiersivät navetan ja koko kartanon, ettei paha pääsisi taloon pilojaan tekemään.
(Virrat. Ristanen, J.H. KT 30:1. 1938. SKS merkkipäivät 59.)
Raudan ja tulen ”väki”, sen maaginen, tuonpuoleinen voima varasi talon pahoja vaikutuksia vastaan ja lisäksi rautaisten kalujen ajamisesta syntynyt melu lienee pelottanut näkymättömiä pahantekijöitä.
Toinen usein annettu selitys oli, että kiiraa ajettiin, jotteivät käärmeet seuraavana kesänä tulisi kartanolle. Suomalaisenkin shamaanin voimaeläin käärme oli pahan edustaja jo raamatullisen luomis kertomuksen perusteella. Ajaminen tehtiin kahdesti myötäpäivään ja kerran vastapäivään.
Tämä on tarkoin harkittu, kansanomaisen logiikan mukainen toimenpide: vastapäivään kiertäminen ikään kuin avaa kanavan tuonpuoleiseen – haluttu maaginen vaikutus saadaan näin aikaan – mutta normaali, tämänpuoleinen tila halutaan silti säilyttää. Siksi varaus tapahtuu kiertämällä myötäpäivään kierros enemmän. Myötäpäivään kun viittaa tämän maailman olosuhteisiin ja normaaliuteen.
Pitkäperjantai kuului elää hiljaisesti ja huomaamattomasti, lukuunottamatta tietysti kirkossakäyntiä, jolloin ennen jumalanpalvelukseen kuului kaksikin saarnaa. Ja lukuunottamatta lapsien ja alaisten piiskaamista, mikä meilläkin on paikoin kuulunut isännän aamuisiin velvollisuuksiin maaherra Pilatuksen antaman esikuvan mukaisesti.
Arkisiin askareihin ryhtyminen oli sanktioitu: Länsi-Suomesta Itä-Karjalaan on uskottu, että siihen taloon, johon pitkänperjantain aamuna ensinnä viritettiin tuli, hakeutuivat kesällä koko sen seudun kärpäset.
Pohjoismaisessa, hieman synkkyyteen taipuvaisessa mielenmaisemassa pääsiäisiloa enemmän on ehkä puhutellut se, että aika pitkänperjantain illasta pääsiäisaamuun on ollut poikkeuksellista, vaaralliseksi koettua. Lepäsihän Kristus silloin haudassa ja pahat voimat saivat näin mellastaa vapaammin kuin muulloin.
Vasta kristinuskon myötä suomalaiseenkin maailmankuvaan tullut metafyysinen paha oli silloin pääosassa. Viattoman tuntuiset arkiset askareet herkästi ikään kuin värväsivät pahaa ympärilleen. Jopa koko luonnon edellytettiin ottavan osaa huoleen ja ilottomuuteen; pahana enteenä pidettiin, jos pitkänäperjantaina paistoi aurinko; jos näin kävi oli seuraavana kesänä odotettavissa suuria metsäpaloja tai kovia halloja.
Kuolema ja vainajat oli perinteisessä suomalaisessa maailmankuvassa mielletty kylläkin vaarallisiksi mutta ei pahan piiriin kuuluviksi; esikristillisessä maailmankuvassa tuskin siis olikaan jakoa hyvään ja pahaan, ainoastaan jako elämää ylläpitäviin ja sitä tuhoaviin voimiin. Niinpä pitkänperjantain illasta pääsiäisaamuun ei pelätty niinkään vainajahenkiä vaan noitia ja mustan magian harjoittajia. Paha ikäänkuin liikkui ilmassa, ja se saattoi tarttua, jos tässä atmosfäärissä liian kauan oleskeltiin:
Enne vanhat äitit tekivät lapsestaan varsin poppamiehen. Ne imetti niin vanhaksi, jotta kolme pitkääperjantaita. Tietysti piti 3 vuoten vanhaksi imettee, ja sillä oli sitten valta tehä pahaa. Se vietiin siitä sittä oikein neuvottavaksi sen kylän puoskarin luo, että oppisi oikein taikoja tekemään.
(Nilsiä, KRK 121. Tikkanen, E. 170. SKS Merkkipäivät 60)
Näin Nilsiässä. Anjalassa taas sanottiin, että
Äiti ei saa imettää lastansa kolmena pitkänäperjantaina, ettei hänestä tulis pahasilmänen, joka pilaa katsellaan toisten onnen.
(Anjala, Alamäntylä, M. 16 . 1889)
Näin kertoo vahva traditio ja sen toinen haara antaa vihjeen, kuinka noidaksi voisi tulla ja toinen taas varoittaa pitkän imetysajan vaaroista. – Samantapainen logiikka on takana Juankoskelta muistiin pannussa tarinassa:
Taru kertoo, että muinoin kuin takkirautaa tehtiin malmista masuunassa, niin sitä taukoomatta kuumennettiin kolme vuotta, siis kolme pitkäperjantaita, niin siitä liekistä nousi kauhea eläin, sarvipää piru, joka juoksenteli koko ruukkialueen, poltti kaiken mikä eteen sattui. Se olo Paja Piru. Siitä eteenpäin ei ole uskallettu masuunaa käyttää kolmea täyttä vuotta taukoomatta.
(Nilsiä, Kalle Pirinen, 1936; SKS Merkkipäivät 60)
Vielä maaperäkin oli pitkänäperjantaina vaarallinen; jos vain silloin paljaan jalkansa laski maahan, niin jalkoja kolotti varmasti koko vuoden.
Suhteellisen vähän on sen sijaan tietoja siitä, että pitkänperjantain yötä olisi pidetty erityisen otollisena ylipäätään taikojen tekemiseen. Kansanomaisen logiikan mukaista kylläkin oli, että ”kirkon voimaa”, ”väkeä”, saattoi toisiin, maagisiin yhteyksiin vietynä, ja yleensä yöllä, käyttää omiin kristinuskon opetuksia vastaa asettuviin tarkoituksiinsa. Näinhän esim. ehtoollisleipä mustan magian piiriin vietynä koettiin hyvin voimalliseksi taikakaluksi, joka saattoi tehdä vaikka paran, naapurien lehmistä maitoa varastavan, räsyistä ja värttinänvarsista tehdyn kuvatuksen eläväksi.
Mutta ehkäpä pitkänperjantain yö on koettu tässäkin mielessä poikkeukselliseksi. Oikeastaanhan siinä ei kirkon voimaa ollut, koskapa Kristus silloin makasi haudassa. Näin siltä ei kansanuskon käänteisajattelun mukaan voitu apua odottaa.
Pahan voimat kuitenkin olivat liikkeellä. Nykypäivänä trullit ovat muodostuneet lähinnä lastenperinteeksi mutta aikoinaan trulli-usko oli totisinta totta: eläminen oli kun usein kiinni juuri karjan menestyksestä ja karjaonnea todella yritettiin naapurilta riistää ja tätä riistämistä aidosti pelättiin.
Noitien toiminta perustui kahteen kansanuskon perusperiaatteeseen, onnikonstanssiajatteluun ja pars pro toto -periaatteeseen, ”osa kokonaisuuden puolesta”. Onnikonstanssi merkitsee, että onnea on maailmassa rajallinen määrä, se ei lisäänny, ja niinpä se mikä naapurilta oli pois, tuli omaan laariin tai kirnuun.
Naapurin lehmien vahingoittaminen ei tässä katsannossa edustanut niinkään ilkeyttä vaan rationaalista hyötymispyrkimystä. Utareitten tai nahan viiltely ja karvojen nyhtäminen – naapurin lehmien osien, niiden ”edustajien” vieminen omaan talouteen toi pars pro toto -periaatteen mukaisesti mukanaan myös niiden tuoton. Vastataikuuteen kuului joskus omien lehmien viiltely ja niitten karvojen nyhtäminen: näin ei varkaalle tavallaan jäänyt enää ”osaa” vietäväksi.
Lauantain ja sunnuntain välisen yön sanotaan olleen ”oikea rulliakkain yö”. Monia varokeinoja suorittaen yritettiin turvata oma karja mahdolliselta vahingonteolta; karjasuojan aukot tilkittiin, ettei noita lennähtäisi sisälle ja varmuuden vuoksi vielä kynnykseen porattiin reikä ja siihen pantiin tapin alle suojaan elävää hopeaa. Monesti silti aamulla saattoi lehmistä löytää merkkejä rulliakkain yöllisistä vierailuista.
Jos noita tavattiin itse teossa, hän saattoi maagisin keinoin muuttaa itsensä talikoksi. Jos talikkoa sitten potkaisi niin että siitä pii katkesi, ei ollut yllätys, jos seuraavana päivänä sai kuulla naapurin emännän katkaisseen jalkansa.
Matkat naapurinavettoihin ja paholaisen aamuöisiin pitoihin tehtiin lentämällä, ja lentoon lähdettiin savupiipun kautta. Kuinka lentämisen taito sitten hankittiin? Ulvilassa on vielä 1930-luvulla kerrottu sen käyneen seuraavaan tapaan:
Talliluuta mäntyineen otettiin jalkain väliin ja vietiin kolmen tien ristiin ja istuttiin sen päälle. Kumartaen neljään ilmansuuntaan sanottiin ’Huis hais ilmaan, ei kiviin eikä kantoihin’. Ja niin pääsi lentämään noitien kanssa.
Kolmen tien risteys on ollut tavanomainen paikka harjoittaa kaikenlaista taikuutta. Onnenhankkiminen taikakeinoin ja noituuteen turvautumalla merkitsi kuitenkin sekä kirkon opetuksen että kansanperinteen mukaan sielunsa myymistä paholaiselle.
Noitien on kerrottu kokoontuneen saaliinjaolle johonkin vanhaan rakennukseen; siellä itse piru punnitsi heidän toisten karjoista leikkaamansa karvat. Kellä karvoja oli paljon, häneen oli piru tyytyväinen, kellä vähän, sitä rangaistiin. Tämä pahan kanssa kasvokkain joutuminen oli pääsiäisajalle kansankulttuurin kannalta olennaista.
Toki pääsiäisaikaan otettiin myös enteitä, varsinkin tulevista aviopuolisoista ja myös tulevista kuolemantapauksista; mutta tällä ei ollut erityistä tekemistä pääsiäisen kanssa vaan kysymys oli siitä, että mikä tahansa poikkeuksellinen ajankohta on aina ollut otollinen poikkeuksellisille, tuonpuoleisuutta kosiskeleville toimenpiteille. Kekri, joulu, pääsiäinen ja juhannus ovat kaikki aikoja, jolloin ihminen on koettanut edes hiukan kurkistaa tulevaisuuteensa.