NISSEN JA NASSEN VAIHEITA -
Ja vähän viereltäkin
Pia Kyyrö-Harju ja Risto Pulkkinen
Joulutontun historiaa tarkastellessa huomaamme, että herttainen, punapukuinen lasten kiltteyden tarkkailija ja joulupukin apulainen on ulkolaista tuontitavaraa ja verrattain nuori keksintö.
Aikaisemmin kansanperinteen maailmaa ovat kansoittaneet lukemattomat uhkaavat tai vähintään ambivalentit hahmot. Perinteiset nisse- ja tonttu-hahmot ovat nekin olleet kaikkea muuta kuin lahjoja kantavia herttaisia pikku-ukkoja. Yhteys moderniin joulutonttuun on kuitenkin selvä: tyytyväisinä pidettyinä ne joulutonttujen tapaan toivat taloon oman lahjansa eli onnen.
Nykyisin joulutonttuina tunnetut Nisse ja Nasse ovat alunperin kotoisin Tanskasta; se oli sikäläinen talon tai oikeammin asutun pihapiirin haltijaa tarkoittava nimitys. Muualla Skandinaviassa olento on ollut tunnettu tonttuna, mikä nimitys etymologisesti palautuu tonttiin eli juuri pihapiiriin.
Ruotsissakin nisse-nimitys on ollut yleinen lähinnä entisissä Tanskalle kuuluneissa Skånen, Hallandin ja Blekingen sekä Norjalle kuuluneessa Bohuslänin maakunnissa. Norja kun kuului Tanskalle vuoteen 1814 asti, on nisse ollut tunnettu myös siellä. Norjaksi joulutonttukin on julenisse.
Suomessa ensimmäinen maininta tontusta on Mikael Agricolalla, Psalttarin suomennoksen esipuheessa vuodelta 1551:
Tonttu huoneen menon hallitsi,
kuin piru monta villitsi.
Suomessa tonttu on tietysti nimityksensä puolesta tuontitavaraa mutta vastaavia, usein maan alla, erityisesti talon alla asuvia paikanhaltijoita ovat tunteneet myös suomensukuiset kansat, joten itse olentoa ei ole syytä yksioikoisesti pitää läntisenä kulttuurilainana. Kuvaavaa on, että Vermlannin suomalaiset tonttu-nimen omaksuttuaan kutsuivat sillä nimenomaan maanalisia talosta ja taloudesta huolehtineita olentoja.
Usein on selitetty, että tontuksi tai talonhaltijaksi päätyi talon ensimmäinen isäntä. Karstulassa sanottiin, että ”talonhaltija on se, joka vaikkapa vuosisatoja sitten on laskenut talon peruskiven”; myös ensimmäisen tulen virittäjä on monin paikoin tullut kysymykseen. Vaihtoehtoisesti on arveltu, että talon paikalla asuvasta maahisesta tulee tonttu. Edellisessä tapauksessa tonttu voidaan varsin yksiselitteisesti kytkeä vainajainpalvontaan mutta mahdollista on, että myös maahisusko viime kädessä palautuu siihen.
Kodinhaltija saattoi kyllä olla myös naispuolinen, tai taloudessa saattoi haltijoita olla useampia naispuolisen huolehtiessa naisten elämäpiirin asioista. Käsitykset talonhaltijasta tai - haltijoista ovat olleet hyvin moninaisia ja osin varsin hämäriäkin.
Tonttu joka tapauksessa tyypillisimmillään oli harmaakolttuinen, punalakkinen pikku-ukko; nimitys onkin lyhennys ilmaisusta tomtegubbe, tonttiukko. Se oli hyväntahtoinen joskin hieman äreä ja helposti ärtyvä konservatiivinen norminvartija, joka kuitenkin takasi talon onnen, jos sen asukkaat elivät hyvien tapojen edellyttämällä tavalla, olivat työteliäitä ja ennen kaikkea pitäytyivät kaikessa totutussa.
Tonttu toimitti konkreettisia askareita ja ikään kuin paikkasi ne työt, jotka talonväeltä hyvästä yrityksestä huolimatta jäivät tekemättä. Jos normeja ei noudatettu tai laiskoteltiin, tonttu saattoi lievimmässä tapauksessa vain näyttäytyä, vakavammissa aiheuttaa kummittelun kaltaista häiriötä ja pahimmassa tapauksessa lähteä talosta kokonaan – ja viedä onnen mukanaan.
Juhlapyhien aattoina ja erityisesti jouluaattona tontun joka tapauksessa kului saada palkkionsa, kukkurainen puurovati tai muuta hyvää ruokaa.
Tonttu oli uskomusolento, joka kansan kannalta oli kuitenkin ns. empiirinen eli siitä oli havaintoja, joita ei kyseenalaistettu. Vielä sotien jälkeen saatiin usein kuulla tämäntapaisia kertomuksia:
Minä olin pieni poika siinä 6-7-vuotias. Istuin yksin kotipihalla. Oli hiljainen kesäiltapäivä. Katselin uneksien eteeni; mitä lienenkään miettinyt. Silloin näin yhtäkkiä, miten pieni, harmaapukuinen, lystikäs ukkeli punainen lakki päässään juoksi pitkin navetan seinustaa. Kun liikahdin tavoittaakseni hänet, juoksi pikkumies nurkan taakse, niin että punainen lakki heilahti, enkä häntä sen koomin nähnyt.
Näin kertoi hämeenkyröläinen n. 1890 syntynyt kansakoulunopettaja 1961.
Useimmiten tontusta saatiin havainto ilta- tai aamuhämärissä, kun tonttu jo oli aloittanut yölliset toimensa tai vielä puuhasteli niissä. Usein sen näyttäytyminen oli myös varoitus vaarasta:
Makasin pihalla päivällistä ja joku sanoi: ”Tule rantaan!” useamman kerran. Kun menin, oli lammas pistänyt päänsä aidan rakoon ja siihen se olisi kuollut.
Erityisesti tulipalon edellä tontun sanottiin levottomana liikuskelevan ja koettavan kantaa tavaroita turvaan.
Kirkko taisteli tonttu-uskomuksia vastaan alusta alkaen. Jo ruotsalainen Själens tröst -käsikirjoitus 1300-luvulta kehottaa kristittyä luopumaan uskosta tonttuihin, maahisiin, näkkiin ja muihin sen kaltaisiin. Ja samaa taistelua edusti Agricolankin mainita tontusta; olihan se osa sitä luetteloa, jonka perään piispa huudahtaa:
Eikö se kansa vimmattu ole,
joka näitä uskoo ja rukoilee!
Siihen piru ja synti veti heitä,
että he kumarsit ja uskoit näitä.
Näin siis kansaa valistettiin mutta joltisenkin huonolla menestyksellä. Tontun karkotti lopullisesti vasta maaseudun modernisaatio, traktorit, puimurit ja lypsykoneet – sekä keinovalo.
Kerrotaan tosin, että toisinaan joku talonpoika sentään, pitäessään tonttua paholaisen liittolaisena, halusi tämän karkottaa. Pappi saattoi sen tietysti tehdä manaamalla mutta joskus kysymykseen tuli vanhakantainen, myös karhun kohdalla käytetty karkotusmenettely: Isäntä otti nyt piian avukseen ja pyysi tätä menemään peräjälkeen kolmena torstaiyönä navettaan, nostamaan hameet ylös ja näyttämään tontulle alastoman takapuolensa. Kolmannen kerran tonttu sanoi itse työsopimuksensa irti, tuli vielä viime kerran vierailulle isännän luokse ja sanoi: ”Nyt minä lähden, kun navettaan on ilmestynyt niin suuri ja kauhistuttava eläin!”
Tonttu tosin saattoi joskus heittäytyä myös laiskaksi tai sortua juopottelemaan. Tällainen moraalisesti kyseenalainen tonttu sai tietysti kaikin mokomin lähteäkin puhumattakaan räyhähengeksi ryhtyneestä talonhalijasta. Kuhmoisista kerrotaan:
Ennen vanhaan oli ollut Hoppula-niminen torppa, jossa tonttu oli tehnyt kaikenlaista pahaa, nakellut uunin päältä kiviä emännän keittopataan ja ihmisten päällekin, kaatanut yöllä pöytiä, tuoleja ja sänkyjä ja jos seipään pisti kiukaalle, niin se veti ”kissanhäntää” miesten kanssa eikä sitä kukaan voittanut.
Jatkossa kerrottiin kuinka muuan kulkumies sen oli ”kirjan” – varmaankin siis Raamatun tai virsikirjan – avulla lopulta karkottanut.
Kansa tarinoi myös emännän tai piian ja tontun seksuaalisista suhteista sekä näistä syntyneistä lapsista:
Koskelassai oli tonttu ennen… Yhen piian kans sil olj semmoset kaupat, että tontun ämmäksi sitä piikaa sanottiin. Toisessa talossa se oli emännälle tehnyt lapsen, jolla olj yksi silmä keskellä otsaa. Mehtäjärveen se vietiin.
Näin kerrottiin Kuhmoisissa 1939. Parkanon puolessa taas tarinoitiin saman vuosikymmenen alussa:
Siinä talossa oli Tuomas-niminen poika. Tämä oli nolon näköine naamaltaan, pitkänenäinen ja sellaista. Sitä sanottiin ”tontun pojaksi”. Kaikki kirkonajatkin se oli onkia tehnyt, pitkäperjantainakin niitä laitellut. – Arveltiinkin tontun yhteyttä pitäneen emännän kanssa.
Kehitysvammaisuus tai fyysinen poikkeavuus oli helppo selittää luonnottoman ristisiitoksen tulokseksi. Mainintoja löytyy myös käräjäpöytäkirjoista: esim. 1628 ilmiantoi Vesilahden Heikkilän isäntä Antti Siukonpoika pitäjän nimismiehen Jaakolan emännän siitä, että tämä muka oli harjoittanut sukupuoliyhteyttä riihitontun kanssa.
Anekdootinomaisia ovat sen sijaan tarinat siitä, kuinka emäntä laittaa tontulle puuroa vatiin mutta renki tulee yöllä ja syö puuron – ja laskee oman ulostuksensa tilalle. Häväisty tonttu kostaa: se polttaa talon tai riihen, tappaa emännän… ja liekkien loisteessa sen kuullaan huutelevan: Noin se riemu reijaa paskapuuron kartanossa!
Skandinavian myöhäisperinteessä ja meilläkin tonttu tunnetaan myös yksisilmäisenä olentona; tätähän yksi edellä kerrottu esimerkki jo ilmensi. Samalla siitä on toisinaan tullut paran kaltainen varallisuudenkartuttaja: siinä missä para kantoi toisten navetoista maitoa ja voita emännälleen, yksisilmäinen tonttu – joka tunnetaan myös nimityksellä kratti – kantoi ylipäätään yöllä toisten omaisuutta isäntänsä taloon. Tällaisen tontun tuntee myös Christfrid Ganander Mythologia Fennicassaan vuodelta 1789:
Tonttu, talon jumala, kulki öisin talossa ja pani paikkoja kuntoon; niitä oli monta lajia; Jyvä-Tonttu kantoi kotiin kuhilaita ja lisäsi viljan määrää. Raha-Tonttu oli sama kuin Kratti. Paska-Tonttu kantoi lantaa taloon. Hänen piti aamuisin saada lautasellinen puuroa voisilmällä ja muitakin ruokia: pidettiin suuressa arvossa; hänet saatiin merkillisellä tavalla: sen, joka halusi hänet saada, piti pääsiäisyönä ottaa tamman länget kaulaansa ja kulkea kirkon ympäri 9 kertaa. Silloin tonttu tuli vastaan ja tiedusteli: ”Mitä haluat?”. Jos silloin joku häkeltyneenä sanoi, että ”paskaa”, siis lantaa, niin sitä tuli sitten ja siinä määrin, että kaikki oli sen lajin tavaraa tulvillaan. Jos taas sanoi, että ”rahaa”, ”viljaa”, niin tonttu toi kaikkea. Siitä syystä myös sananparsi kuuluu: Tonttu sillä on, Tonttu kantaa.
Vaikka Ganander ei sitä mainitsekaan, on ilmeistä, että kirkko piti kiertää yhdeksän kertaa vastapäivän; sillä siten kaikki tämänkaltaiset toimet aina tehtiin.
Tällaisten varallisuudenkartuttajatonttujen intressit saattoivat silloin tällöin käydä ristiin, kun naapuritalojen tontut varastelivat toinen toistensa taloista; muistiinpano vuodelta 1936:
Tämä sattui siihen aikaan, kun Nokialla ei vielä ollut tehdasta. Teivaalan kartanon ja Nokialan kartanon kotitontut Hämeessä sattuivat kerran vastakkain ollessaan hankkimassa hyvyyttä kumpikin omaan taloonsa. Heille syntyi niin kova riita keskellä kartanoiden välistä tietä, että alkoivat heitellä haloilla toisiaan. Tien vieressä oli noin viisi syltä pitkä halkopino, jonka tontut tapellessaan hajottivat kokonaan.
Nykyään tonttu assosioidaan pohjoiseen, Lappiin ja Korvatunturiin. Saamelaisissa lähteissä emme kuitenkaan nisseä tapaa muutoin kuin oppineitten kirjoittajien käyttämänä vertailukohtana. Ilmeistä onkin, ettei konkreettisia asioita toimittava ja olemukseltaan hyvin fyysinen tonttu-kuvitelma voinut menestyäkään ennen paikalleen asettuneen elämäntavan valitsemista. Nomadisten saamelaisten vastaavat olennot olivat yhtäältä maahisia, maanalaisia luonnonpaikkojen puoli-inhimillisiä eläjiä, ja toisaalta pyhissä tuntureissa tai järvissä asuvia näkymättömiä ja ruumiittomia apu- ja suojelushenkiä, sáiva-henkiä. Jälkimmäisiä Erich Jessen vertaa nisse-olentoihin kirjassaan De Norske Finners og lappers Hedniske religion vuodelta 1767. Hän kertoo, kuinka henget kutsuvat noitakandidaatin tehtäväänsä ja jatkaa sitten:
Kun kandidaatti oli saanut opetusta noitalaitokseen kuuluvissa asioissa, hänet vihittiin toimeensa [ – – – ] Tästä hetkestä lähtien nisset eli saivo-väki alkoivat tuttavallisemmin seurustella nuoren noidan kanssa, ja näistä hän saattoi valita suojelushengikseen niin monta kuin halusi.
Kun tähän aikaan noidan apuhenget miellettiin paholaisen edustajiksi, on selvää, ettei tämä mielikuva voinut olla kaukana vertailukohtana olevista nisse-tontuistakaan.
Siinä missä nisse on norjasta lainautunut Suomeen, tonttu taas on siirtynyt myös ruotsalaisten ja suomalaisten naapureina asuneiden saamelaisten kansanuskoon mutta ei suinkaan ystävällisenä vaan pikemmin demonisena hahmona. Jacob Fellman, jonka muistiinpanot ovat Suomen Lapista 1820-lvulta, kirjoittaa tontusta lappalaisten mytologiassaan:
Stallon ja tontan lappalaiset erottavat siitä, että stallolla on kaksi silmää kuten ihmisellä, kun taas tonta on yksisilmäinen. Tonta asuu tiettyä paikkaa, jonka suojelushenki hän on: hän on huolehtiva henki, joka aiheuttaa vahinkoa vieraille tuottaakseen siten hyvää niille, joita hän suojelee. Tontat olivat ylijumalansa Olle Tontan alaisia.
Saamelaisille tonttu oli lainautunut myöhäisperinteen yksisilmäisenä hahmona. Mutta jo se, että saamelaisilla yksinomaan vaarallisen ja tuhoavan – joskin hieman yksinkertaisen – stállun, erämaan puoli-inhimillisen hirviön hahmo on sekoittunut tonttuun, osoittaa, että tonttu on heidän keskuudessaan koettu voittopuolisesti uhkaavaksi olennoksi. Tämä käy ilmi myös siitä, että monien tarinoitten myöhäisissä versioissa tonttu esiintyy niissä alunperin keskeishahmona olleen stállun sijasta.
Eräässä Fellmanin muistiinpanemassa, Sodankylään sijoitetussa tarinassa kerrotaan, kuinka muuan Tonta huijattiin menettämään näön ainoasta silmästään. Tonta tapasi riihen uunilla lyijykuulia valavan pojan ja kysyi tältä, mitä tämä oli tekemässä. ”Silmävoidetta”, poika sanoi. Silmävavoista kärsinyt Tonta taivutteli muka vastahankaisen pojan valamaan hieman lääkettä hänenkin silmäänsä – helposti arvattavin seurauksin. Alun perin tämä varsin karkea tarina kuitenkin on tyypillinen kertomus tyhmästä stállusta.
Kansanperinteen maailmaa kansoittivat lukemattomat uhkaavat tai vähintään ambivalentit hahmot. Kansanperinteen nisse- ja tonttu-hahmot ovat nekin olleet kaikkea muuta kuin lahjoja kantavia herttaisia pikku-ukkoja. Yhteys moderniin joulutonttuun on kuitenkin selvä: tyytyväisinä pidettyinä ne joulutonttujen tapaan toivat taloon oman lahjansa eli onnen.
Kehitys kohti nykyistä joulutonttua alkoi Saksassa ja Skandinaviassa 1800-luvun puolenvälin jälkeen ja aikanaan harmaakolttuinen ja punalakkinen tonttuhahmo liittyi myös osaksi amerikkalaisen populaarikulttuurin joulukuvastoa.
FM Pia Kyyrö-Harju, Dos. Risto Pulkkinen
Kirjoittajat ovat perehtyneet erityisesti suomalaiseen ja saamelaiseen kansanuskoon.
Esitelmä on aikaisemmin esitetty YLE 1:nViikon esitelmä -sarjassa.
Esimerkkitarinat ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistosta.