METSÄNNEITO VIETTELEE TUHOON
- Metsän, tunturin ja veden "toiset"
Pia Kyyrö-Harju ja Risto Pulkkinen
Suomalaiset metsän- ja vedenhaltijat mainitaan ensimmäisen kerran 1551 Mikael Agricolan Psalttari-suomennoksen esipuheessa, jossa uskonpuhdistaja luettelee kansan parissa vielä tavattavat vanhan etnisen uskonnon muistumat, katolisen ajan jäänteet ja muut kauhistukset. Luettelo on jaoteltu länsi- ja itäsuomalaisten kulttuurirajan mukaisesti.
Hämäläisten osalta mainitaan aivan ensin kaksi pyyntikulttuurin haltijaa, metsänhaltija Tapio ja vedenhaltija Ahti. Karjalaisten puolella Agricolan vastaavat nimitykset ovat Hiisi ja Veden emä.
Tapio / Metzest Pydhyzet soi /
ia Achti / wedhest caloia toi.
[ – – – ]
Hiisi / Metzeleist soi voiton /
Wedhen Eme / wei Calat wercon.
Nämä kumpikin lienevät olleet tyypillisiä luonnonsfäärien personifikaatioita, niiden hallitsijoita, jotka antoivat omalta alueelta saaliin, jos niitä lepyteltiin ja niille uhrattiin. Wedhen Eme, veden emä kuulostaa hyvin arkaaiselta. Voidaan ajatella, että Tapio ja Ahti samoin ovat alunperin olleet ”emoja”, siis periaatteessa feminiinisiä mutta hyvin heikosti personifioituja hahmoja. Itse asiassa Tapiota onkin loitsuissa voitu puhutella myös feminiinisenä:
Tapio, metsän emo, havulakki vanha vaimo,
kuule metsä, herää tapio!
Loppuosa osoittaa, että kysymyksessä on itse metsän puhuttelu. Tämäntapainen metsän- tai vedenhaltija koettiinkin omalla reviirillään, omassa elementissään kaikkialla läsnäolevaksi toisin kuin enemmän personoidut muut metsän- ja vedenhenget. Nämä asuttivat vain tiettyä metsää tai lahdenpoukamaa.
Hiisi on sitten mahdollisesti itäsuomalaisilla todella ollut suurriistan herra; mutta paremmin se tunnetaan sen läntisessä pyhään lehtoon viittaavassa merkityksessä. Karjalassa Tapiota vastaava metsänisäntä tai -emäntä on ollut metsähinen.
Tapiosta pitää tarkoin erottaa länsisuomalaisten metsänneito-tyyppiset metsänhaltijat, jotka tapaisivat näyttäytyä erämiehille ja kalastajille ja joilla oli eroottinen luonne. Tyypillisesti metsänhaltija tässä merkityksessä näyttä olleen erämiesten eroottisten fantasioitten projektio. Se oli edestä päin viettelevä, reitevä nainen, joka kuitenkin selkäpuolelta oli kuin kilpikaarnainen hongan kylki.
Turun läänin Koskella
Miehet huomasivat kauniin nuoren naisen juoksevan metsässä puitten välissä. Nainen oli nuori, valkoisen verevä ja hyvissä vaatteissa. Se juoksi kovaa kuin tuuli. Miesten katsellessa sama nainen juoksi uudelleen heidän sivuitseen vähän matkan päässä. Silloin miehet näkivät, ettei naisella ollut mitään takapuolta; selkäpuoli oli kuin hyvin vanhan kuusen sammaltunut kuori.
Marttilassa taas tähdennettiin:
Toisinaan metsänneito ryhtyy kuhertelemaan metsämiehen kanssa mutta miehen on paras olla varuillaan: metsänneidolle ei saa antaa kättä eikä siihen ole hyvä edes sormella koskea.
Metsänneito oli luonteeltaan ambivalentti; voittopuolisesti vaarallinen ja arvaamaton. Teiskosta 1930-luvulla tallennettu tarina on hyvin kuvaava:
Kertoivat, että ennen muinoin nuorimies etsiessään punasija orjantappurakukkia oli joutunut metsänneidon lumoihin, syleillyt ja vakuuttanut, ettei hänellä ollut vielä morsijanta. Nukkui metsänneidon syliin. Siinä unimielissään lausui, että häntä kotokylässä odottaa oma mielitiettynsä, jolle hänen pitää viedä punaruusuja orjantappurapensaasta. Metsänneito väänsi nuorenmiehen niskat nurin ja painoi nevan hetteeseen. Se oli nuorenmiehen loppu. Sitä tekoaan katuu metsänneito ja löytämättä lepoa liikehtii vuoden lyhimmän yön.
Tämä metsänneito oli luonteeltaan kuitenkin vielä varsin moraalinen. Moraalinvartijan roolissa on myös se olento, josta muuan jalasjärveläinen tyttö kertoi:
Olen kuullut pikku sadun tytöstä, joka meni pyhänä marjaan. Metsänneito tuli helminauha kädessä ja heitti sen tytön kaulaan. Helminauha muuttuikin käärmeeksi.
Mutta parasta olio aina toimia niin kuin Orimattilan pojat, joiden nuotiolle kaunis neiti tuli keimailemaan: ”Eikös teitä pojat herkuta?”. Nämä pojat kuitenkin tiesivät, ettei metsänneidon kansa pitänyt ryhtyä mihinkään, vaan vastasivat: ”Piru sinua herkuttakoon!” – ja niin metsänneito katosi kääntäen pojille ensin kuitenkin kuusenkaarnaisen takapuolensa (K106).
Länsisuomalaisten metsänneidot tulevat lähelle skandinaavien skogsjungfru-olentoa. Samantapainen tuonpuoleisten olentojen pari esiintyi Aunuksen Karjalassa, jossa metšähine tai metšiine esiintyi metsän personifikaationa auttaen metsämiehiä puuhissaan, jos sen kanssa pysytteli hyvissä väleissä. Metsän vaarallisuutta edusti sikäläisittäin taas karu, johon liittyvät tarinat korostavat erityisesti sen tapaa eksyttää ihmisen tai lehmän metsänpeittoon. Lähinnä miespuoliseksi mielletyllä karulla ei kuitenkaan ollut mitään eroottista luonnetta. Onkin arveltu, että metšähine saattaisi edustaa vanhempaa kulttuurivaihetta – pyyntikulttuuria – jossa kansan suhde metsään on positiivinen siinä missä karu olisi karjanhoitajien luomus ja heijastaisi heidän metsää kohtaan kokemaansa epäluuloa. Tämä uskontoekologinen selitysmalli ei kuitenkaan ole omiaan selittämään muita metsän, veden ja tunturin uhkaavia olentoja.
Näyttä siltä, että länsisuomalaisten Tapion ollessa varsin abstrakti ja viime vuosisatoina jo kovin unohtunutkin, naispuolinen metsänhaltija sai ambivalenssissaan edustaa sekä metsän kiehtovuutta ja sen mahdollisuuksia että sen vaarallisuutta. Kansanomainen ajattelu sisälsi luonnostaan ristiriitojen lähteen, kun toiseus, tuonpuoleisuus, kansanomainen pyhä on universaalisti mielletty sekä vaaralliseksi ja kauhistuttavaksi että kiehtovaksi ja houkuttelevaksi. Se oli – kuten saksalainen uskontotieteilijä Rudolf Otto ilmaisi – mysterium tremendum et fascinans. Itäsuomalaisilla sen sijaan nämä ulottuvuudet jakautuivat kahden olennon, metsähisen ja karun reviireille.
Ahti taikka veden emä tai mahdollisesti alunperin jopa Väinämöinen, ”vein emonen” – kuten jo Lönnrot etymologisoi – ovat luultavasti olleet veden personifikaatioita, sen ylläpitäjiä samaan tapaan kuin Tapio löyhästi henkilö metsää ja piti sitä yllä. harvinaisena tavataankin myös nimitys veenpitävä. Tällainen jumaluus oli läsnä kaikkialla missä vesielementti esiintyi. Näkki, vetehinen, vesihiisi ja vedenneidot sen sijaan ovat olleet paikallisia haltijoita, jotka yleensä asuivat tietyn veden syvimmässä kohdassa ja ainakin ensin mainitut näyttävät olleen lähes yksinomaan onnettomuutta tuottavia ja pelättyjä. Ilman ennakkovaroitustakin ne saattoivat vetää uimarin tai rannalla leikkivän lapsen hukuksiin.
Vedenneidot sensijaan metsänneitojen tapaan olivat varsin selkeästi ambivalentteja; jos niistä muuta iloa ei olisi ollutkaan, niin ainakin ne olivat kauniita katsella. Tyypillinen vedenneito on kaunis pulleapovinen nainen, joka istuu vesikivellä, peseytyy ja kampaa pitkiä mustia hiuksiaan. Miehisiä fantasioita edustavat valtavat rinnat, jotka se tuolloin tapaa heittää olkansa yli.
Salon joella vedenneito istui pyykkilaudalla ja peseytyi keskellä kirkasta kuutamoyötä. Suunnattoman suuret rintansa se heitti vuorotellen olkansa yli.
Mutta sitä syleilemään erehtyvän miehen se vie mukanaan syvyyteen. Toisaalta vedenhaltija voi myös auttaa, ei ehkä pyyteettömästi vaan turhamaisuuttaan, kuten Lavialta kerrotaan:
Mies näki veden haltijan seisovan suolia myöten kylmässä koskivedessä. Mies sanoi sille ystävällisesti: ”Hyvää huomenta, vetten kaunis!” Veden haltija vastasi: ”Jumala varjelkoon! Ei pidä sinun ikänä laarisi pohjaa näkemän!” Ja se toteutui.
On tosin Suomenkin vesissä asunut myös eläinhahmoisia vesihirviöitä, Loch Nessin kuuluisan hirviön vähäisiä sukulaisia. Vielä 1930-luvulla kerrottiin mm. Sortavalan Nokkalahdessa miesmuistiin asuneen merihäräksi kutsuttu vesihirviö. Se huusi aina kovasti ja kamalasti. Lopulta pappi sen oli manannut menemään pois, jolloin se vielä mennessään kauheasti oli huutanut. Kertomishetkellä sen uskottiin elävän jossakin Laatokalla. Ruoveden Romppaan salmen kuulun hevosen kokoinen ja vähän näköinenkin vesihirviö joskus nähtiinkin – tai ainakin sen toista metriä pitkä pyrstö –, kun se satunnaisesti nousi salmen syvistä veistä, joissa ei tarinan mukaan halkolotjan kettingin syvyydeltäkään vielä ankkuri pohjaa.
Voi kysyä, miksi metsävyöhykkeen kansat usein kuvittelevat tuttuihin metsiinsä vaarallisen metsänhaltijan? Tai merimiehet omaan elementtiinsä merihirviöitä ja kurimuksen kurkkuja? Syy voisi olla siinä piilotajuisessa pelossa, jota tietoisella tasolla täysin tuttuna pidettyä luonnonympäristöä kohtaan on koettu.
Tyypillinen esimerkki tästä on myös saamelaisten pelottava hirviöhahmo stallu. Tämä oli ilkeä ja suurikokoinen mutta samalla hieman tyhmänläntä puoli-ihminen. Stalluun liittyy monia stereotyyppisiä tarinoita. Yksi tyyppi korostaa yhtäältä stallun julmuutta ja toisaalta saamelaisen koston raakuutta; itse asiassa saamelainen on näissä tarinoissa jopa stallua sadistisempi, kunhan tämä ensin on motivoitu esim. antamalla stallun syödä suihinsa yksi saamelaisperheen lapsista. Kun olentoon vielä liittyy voimakkaita seksuaalisia motiiveja – ei kuitenkaan yleensä ihmisen kannalta palkitsevia – , on stallu luontevasti tulkittavissa muutoin kiellettyjen seksuaalis-sadististen yllykkeitten luvalliseksi kohteeksi; sellaiseksi hän myös riittävästi ihmisenkaltaisena mutta kuitenkin tarpeeksi hänestä poikkeavana mitä parhaiten soveltuu.
Toinen tarinatyyppi korostaa sääntöjä, joita noudattamalla stallusta voi tappelussa päästä voitolle – tällöin pääsee tietysti stallun aarteitten omistajaksi, joten jossakin määrin mysterium tremendum et fascinans -luonnetta – yhtä aikaa pelottava ja kiehtova – on myös stallussa. kokonaisuutena näyttää kuitenkin siltä, että länsisuomalaisten metsänhaltijaperinteen tavoin saamelaisten mielikuvamaailma on tunturin olentojen suhteen ollut polaroitunut.
Stallu edisti kuitenkin voittopuolisesti vaaraa ja tuhoavuutta kun taas kaikkinainen ihanuus ja eroottinen houkuttavuus liittyi heillä maahiseen. Vaikka myöhäisperinteessä maahisen hahmoon kiertyy myös negatiivisia piirteitä – kuten kastamattoman lapsen vaihtaminen – on ilmeistä, että alunperin maahinen on ollut jokseenkin puhdaslinjainen tuonpuoleisen kiehtovan fascinans-puolen edustaja.
Paremmin herätysjohtajana tunnettu Lars Levi Laestadius kertoo Saamelaisten mytologian katkelmia -teoksessaan maahisesta monia kauniita tarinoita, mm. siitä kuinka muuan hänen hyvin tuntemansa mies oli tunturissa kohdannut kaksi ylimaallisen kaunista maahistyttöä eikä voinut vielä vanhana miehenäkään heitä unohtaa.
Saamme myös sen käsityksen, että Laestadius pitää maahisia pikemmin todellisina olentoina kuin mielikuvituksen tuotteina – ja juuri saamelaisten suojelijoina ja tukijoina sekä eräänlaisina ideaalisina saamelaisina; sellaisina kuin heidän omia perinteitään kunnioittavina tulisi olla. Mytologian maahisista on pidettävä erillään Laestadiuksen saarnojen maahinen; opetuksellisista syistä hän näissä maalaa maahisista demonisia, Kristuksen tuntevia mutta hänen sovitustyönsä torjuvia, siis juuri omien ulkokullattujen ja muotojumalisten seurakuntalaistensa tapaisia hahmoja:
He vihaavat valkeutta, sillä heidän työnsä ovat pahat… Mutta kyllä he kuitenkin ovat jumaliset ja siveät, vaikka he juovat, kiroavat ja tappelevat, huorintekevät ja varastavat. He kumartavat siis polviaan Jeesuksen nimeen, mutta tämä polvien kumartaminen ei auta heitä, koska rietas on saanut niin suuren vallan heidän ylitsensä, etteivät he suo ollenkaan ristiä pantavan rintaan.
Näin Laestadius Uuden Vuoden saarnassaan 1853. – Mutta pohjimmiltaan sekä stallu että maahinen lienevät erämaisen toiseuden piilotajuisen pelottavuuden ja kiehtovuuden esiinnostamia arkkityyppisiä hahmoja. Niin maahisia kuin stalluja sanottiinkin aikoinaan olleen enemmän mutta niiden sitten vähitellen harvinaistuneen. Hukka-Salkko, Pöyrisjärven Salomo Näkkäläjärvi tiesi kertoa stallusta Samuli Paulaharjulle 1920-luvulla näin: :
… ei niitä enää ole. Niin mie luulen, että ne on muodostuneet haltijoiksi. Maailma on kylmentynyt paljon siitä asti, kun staallut ovat täällä eläneet. Siksi ne ovat loppuneet. Täällä on vielä mäntyliekoja ja honkaliekoja vähä missäkin. Mutta nyt ei enää kasva honkaa ei mäntyä, kun maailma on kylmentynyt.
Tämä on luonnollista: kun asutus lisääntyy ja vakiintuu, jää erämaiselle toiseudelle vähemmän tilaa. Luonnonympäristöään tarkoin merkillepannut Hukka-Salkko esitti sinänsä hyvän ekologinen selitysmalli, sillä mäntyraja tosiaan aikaisemmin on ollut paljonkin pohjoisempana, ja vanhoja kaatuneita keloja voi turpeen alta löytää Utsjoenkin korkeudelta.
Vaikka luontoon liittyvä toiseus ylipäätään on saanut väistyä ja sen mukana myös ovat kadonneet luonnonhaltijat ja muut luonnon kanssaeläjät, tilalle on tullut kivierämaan urbaani toiseus omine kansankulttuurisine toiseussymboleineen, joista jo varhain nousivat kuuluisuuteen Viiltäjä-Jack ja hänen hengenheimolaisensa ja sittemmin lukemattomat muut rikolliset, kissaihmisten kaltaiset friikit ja Elm Streetin Freddyn kaltaiset populaarikulttuurin fiktiiviset luomukset.
Kansanperinne-esimerkit ovat SKS:n Kansanrunousarkistosta.
Helsingin yliopiston uskontotieteen dosentti Risto Pulkkisen ja tohtorikoulutettava, FM Pia Kyyrö-Harjun kansanuskoaiheinen esitelmä on aiemmin esitetty YLE:n Viikon esitelmä sarjassa.