JOULURAUHAA JA RYYPPYJÄ PUKILLE -
Kansanomaisen joulun kahdet kasvot
Pia Kyyrö-Harju ja Risto Pulkkinen
Jouluna oli tapana viettää neljä kirkkopyhää. Aattona pantiin savutuvissa ja pirteissä oljet lattialle, kynttilät tehtiin itse, sydämeksi pantiin pumpulilanka, käytettiin kolmihaaraista kynttilänjalkaa. Joululeipä tehtiin niin iso, ettei se ollut uuniin mahtua.
Näin muisteltiin joulunviettoa Hankasalmella 1936.
Varsin luonnollista on, että kansat ympäri maailman ovat panneet merkille vuodenkierron taitekohdat, vuoden lyhimmän ja pisimmän päivän; nämä ajat olivat toisenlaista, suurta aikaa, kairos-aikaa vastakohtana arkiselle ajalle, kronokselle. Jeesuksen syntymän juhlaa alettiin viettää Roomassa vuonna 354, ja tuolloin juhlapäiväksi määrättiin silloinen talvipäivän seisaus, koska siitä alkava valon lisääntyminen kuvaa taivaallisen valon voittoa.
Tosiasiassa kirkko pyrki sijoittamaan juhlapäivänsä vanhojen pakanallisten juhlien ajankohtiin, jotta nämä saisivat uuden sisällön. Talvipäivän seisauksen aikaan Roomassa vietettiin itämaisperäistä Sol Invictuksen, Voittamattoman Auringon kulttijuhlaa, ja samoihin aikoihin olivat myös kreikkalaisten agraarinen khronia- ja roomalaisten saturnalia-juhla. Itäinen kristikunta vietti aluksi Jeesuksen syntymä- ja kastejuhlaa tammikuun 6. päivä mutta sielläkin juhla lopulta vakiintui nykyiselle paikalle.
Monet joulutavoistakin eri puolilla maailmaa palautuvat pakanallisiin lähtökohtiin, ja tämä oli kirkon lähetysstrategian mukaista: Lähtökohtana oli liittyminen aina kansallisiin perinteisiin ja tapoihin, joille ainoastaan annettiin uusi sisältö. Tämän periaatteen vahvisti paavi Gregorius Suuren nimissä kulkeva lähetysbulla 700-luvulta.
Myös germaaneilla oli vuoden pimeimpään aikaan sijoittunut vuodenvaihteen-, vuodentulon ja vainajien juhla, joka Skandinaviassa tunnettiin nimellä jul; jo ennen joulu-sanaa siitä oli tullut suomeen sana 'juhla'. Joulun germaanisia juuria osoittaa meilläkin se, että sen vietto vuoden tärkeimpänä juhlana levisi lännestä käsin. Vielä 1800-luvulla saatettiin Itä-Suomessa sanoa: "Herrojen joulu, talonpojan kekri". Satovuoden päätös, marraskuun alun kekri oli ollut itäsuomalaisittain vuoden huipentuma; tavat viettää kekriä muistuttivat puolestaan paljon joulun viettoa.
Joka tapauksessa, meillä Suomessa jouluaika on kansanomaisesti alkanut Tuomaan päivästä 21. joulukuuta:
Tuomas tulee tuoppi kainalos ja sianpää seljäs,
kuten Nousiaisissa vielä 30-luvulla muistettiin. Joulussa oli erityistä silloin vallinnut ruoan ja juoman runsaus; sikäli se oli kuin kesä talven keskellä. Lisäksi oli taas valoa, kynttilöitä ei säästelty, kuten alussa ollut sitaatti korosti, sekä joulurauha niin ihmisten kuin koko luomakunnan kesken. Tähän liittyy vanha sanonta:
Nälkä kuin sudella jouluaattona.
Ihmisiltä puolestaan olivat jouluna jopa täit rauhoitetut:
Sanottiin, että täitkin oli pyytänyt joulurauhan. Jos joulupäivänä kampasi päätään, ja tappoi täitä, ne kiersivät hiuksista narun ja vetivät sillä järveen.
kuten Kauniaisista kerätty muistiinpano (1936) kertoo.
Mutta joulun pyhien jälkeen alkoivat taas arkiset ja niukat härkäviikot, ja kun jouluoluet oli juotu, ei Nuutinpäivänä enää ollut kuin sakat jäljellä; joulun poisviejäksi onkin usein mainittu Sakka-Nuutti, joka nuoli olutastioista pohjahiivatkin.
Mutta siis jo Tuomaanpäivästä oli alettu laskeutua jouluun. Raskaimpien töitten tuli siihen mennessä olla tehty.
Varsinainen joulun vietto alkoi joulusaunalla, johon mentiin hyvissä ajoin, koska saunasta oli ehdittävä pois ennen auringonlaskua. Yöllä, talonväen jälkeen oli vainajien saunavuoro, ja silloin ei elävillä ollut sinne asiaa. Vastaavasti vainajat söivät joko talonväen ollessa saunomassa tai sitten yöllä, minkä johdosta jouluruoat jätettiinkin pöydälle koko yöksi.
Jouluyö jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä joulukirkko oli varhain ja liikkeelle lähdettiin aamuyöstä. Ennen elävien joulukirkkoa pitivät vainajat oman jumalanpalveluksensa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistosta löytyy monia kuvauksia tästä:
Jouluyönä kokoontuvat vainajat puolenyön aikaan pitämään jumalanpalvelusta kirkkoon. Kuolleet papit saarnaavat. Usein on nähty valojen itsestään syttyvän kirkkoon ja kuultu hiljaista urkujen huminaa. Elossa olevat ihmiset eivät saa mennä häiritsemään vainajain kirkonmenoja.
Näin varoitettiin jalasjärvellä 1930-luvun puolivälissä. Toisinaan mainitaan, että pahat henget ovat asialla ja piru itse saarnaa selin alttarin päin. Tämä kuitenkin lienee myöhempää traditiota ja alun perin vainajain osanotto joulun tapahtumiin on koettu täysin luonnollisena asiana. Henget ylipäätään olivat liikkeellä vuoden pimeimpänä aikana, joka vielä edusti aurinko- ja kuuvuoden erotukseksi jäävää aikaa, ns. jakoaikaa.
Jouluaamuna niin lehmät kuin muutkin kotieläimet saivat paitsi joulutervehdykset, myös ylimääräisen heinä- tai kaura-annoksen; joulumieltä koetettiin näin luoda niillekin. Lisäksi joulukirkkoon lähtiessä saivat hevot viinaryypynkin tai sahtia, jotta matka joutuisi ja hevoset kirkonmäellä olisivat iloisia ja hirnuvaisia – se kun ennusti hyvää vuotta talolle.
Hyväntuulisina hevoset oli syytä pitkääkin, sillä paluumatka ajettiin kilpaa. Hevosen kestityksessä varmasti sekä viinan määrä että ajoitus olivat kriittisiä tekijöitä. Kovin juopunut hevonen tuskin oli kilpa-ajossa parhaimmillaan, laskuhumalaisesta puhumattakaan. Kilpa-ajon palkkiona oli voittajalle lankeava hyvä karjaonni tai viljaonni seuraavana vuonna. Merikarvialla muisteltiin, kuinka
kerran Peipun lahdella ajettiin kilpaa. Mikko vainaa ajo aidan yli, ja vielä
niskasta heitti akkansa reestä, jotta kuorma keveni. Ja niin sivuutti Juhan
talon isännän. Niin oli Mikko mielissään ja akka sai kävellä kotiin.
Viinaa, sahtia ja olutta nautittiin kaikkiaankin kohtuudella, sillä vaikka pienessä humalassa oli lupa olla, niin kaatuilla ei saanut: Jos isäntäväki juovuspäissään jouluna kaatuili tuvassa, niin kaatui myös seuraavan kesän vilja pelloilla.
Vielä tänä päivänäkään emme juuri käy kylässä joulupäivänä, ja aikoinaan se oli ehdottomasti kiellettyä; joka tätä normia rikkoi, sai Mouhijärvellä nimityksen joulusika. Sen sijaan Tapaninpäivänä alkoi joulun karnevalistinen vaihe kyläilyineen ja joululeikkeineen. Aamulla odotettiin jännityksellä, olisiko ensimmäinen vierailija nainen vai mies; edellinen koettiin huonoksi enteeksi:
Jos Tapanin aamuna astuu taloon ensimmäiseksi mies, oli se hyvä merkki ja mies sai ryypyn; mutta jos se oli nainen, vihastui isäntä ja sanoi: "Ennem sais sonttaki heittä akkunast sisäl!"
Näin tuumi Halikon mies 1914.
Joululeikit kuuluivat juuri tähän karnevalistiseen vaiheeseen. Niillä oli monesti hillityn eroottinen luonne, kuten nimistäkin voi hyvällä mielikuvituksella päätellä: Parisilla olo, kykkytantsu, pamppuleikki, tumpun kanto ja karhun salvaaminen. Mutta jälleen kansanomaiset normit olivat selkeät: Leikit käytiin tuvassa isännän ja emännän silmien alla, ja muutoinkin liiallinen riehaantuminen oli kiellettyä:
Ruis kaatuu kesällä lakoon, jos nuorukaiset ja neidot olivat jouluna olleet vallattomia,
kuten Koivistolla varoitettiin.
Yleensä Tapanina näyttäytyi myös joulupukki, joka suinkaan ei ennen 1800-luvun jälkipuoliskoa jakanut lahjoja; päinvastoin, tämä oikean pukin muotoa tavoitellut, yleensä nurinkäännettyyn turkkiin pukeutunut hahmo kerjäsi itselleen viinaryyppyjä. Joulupukin kiertely taloissa oli osa Tapanin päivän sosiaalista liikehdintää. Välttämättä asialla ei ollut pukkikaan:
Tapaninpäivänä miehet lähtivät aamulla kiertämään talosta taloon ja jos ei isännillä ja rengeillä ollut antaa ryyppyä, niin annettiin heille selkään. Sillä muisteltiin Stefanuksen kivittämistä. Loppiaiseen asti käytiin jouluämmänä ja maisteltiin kaljaa, jonka perustella arvosteltiin, kannattiko siihen talon tulla seuraavana syksynä. Vaatetus oli mitä eriskummallisempi, kaikenmoiset olkitötteröt päässä. Lapset kiipeilivät mihin pääsivät pakoon, koska pelkäsivät kovasti.
Näin Tarvasjoella 1924.
Varsinkin Länsi-Suomessa nuoriso kierteli kylillä myös "tapaninlaulajina" esittäen Pyhän Tapanin legendaan pohjautuvaa laulua ja vaatien kestitystä. Tapaninpäivä oli myös hevosmiesten erityinen juhlapäivä, sillä Pyhä Tapani oli tullut täällä Pohjolassa näiden suojelijaksi; täällä kun joulun tienoilla oli vietetty myös pakanallista hevosjuhlaa. Tähän liittyivät tapaninajelut, usein ensimäistä kertaa valjastetulla varsalla, ja itäsuomalainen tapa ajaa hevosella sisään tupaan: Siellä hevosen kanssa juotiin yhteisestä haarikasta olutta hevosten menestykseksi.
Vielä Loppiaisena ja Nuutin päivänäkin kiertely jatkui; Nuutin päivänä nuorison johtavana aatteena oli varmistaa, että hiiva-Nuutti todella oli nuollut viimeisetkin pisarat jouluoluista – ja tarvittaessa rientää sen avuksi. Alun perin Tiernapoikienkin perinne on sijoittunut lähinnä Loppiaiseen, kuten luonnollista onkin: kuvataanhan siinä kolmen kuninkaan kumarrusta, joka on keskiajalta alkaen juuri ollut Loppiaisen raamatullinen kertomus.
Kun jouluaika siis oli poikkeuksellista aikaa, kairos-aikaa, se oli luonnostaan myös suotuisaa enteiden otolle ja taikojen tekemiselle. Joululeipään liittyy tärkeä maaginen ulottuvuus. Siihen ikään kuin tarttui joulun maagista voimaa, jota voitiin hyödyntää myöhemmin:
Joululimppu pidettiin monesti pöydällä koko joulun ajan ja se syötiin vasta jossakin maanviljelys- tai karjanhoitovuoden taitekohdassa, esim. silloin, kun keväällä lähdettiin kylvämään. Tämä takasi hyvän viljankasvun.
Osa joulun taikaperinteestä käy yksiin juhannusperinteen kanssa: Ymmärrettävästi naimaonni ja kuolema kiinnostavat ihmisiä ympäri vuoden ja kumpaakin pyrittiin selvittämään aina kun ajankohta oli maagisille toimille otollinen:
Kun haluaa tietää, saako tulevana vuonna sulhasen, niin silloin on joulun aattoiltana syötävä ennen maata menoa yhdeksän silakkaa häntä edellä ilman leipää ja ei saa juoda mitään, ja sitten on mäntävä nukkumaan. Niin jos saa sulhasen tulevana vuona, niin silloin tulee se sulhanen unissa antamaan vettä, jonka sitten heti tuntoo siitä näystä kun ensi kerran näkee.
Tässä karstulalaisessa taiassa keskeistä oli silakoitten syöminen häntä edellä, siis takaperin, mikä on maagiseen tilaan pyrittäessä tyypillistä.
Tulevan vuoden kuolijat puolestaan näyttäytyivät ulkoa, ikkunan takaa katsottuina päättöminä. Velkualta kerrotaan, kuinka:
jouluaattoehtoona se, joka oli utelias, meni ulos ja käveli 3 kertaa vasten päivää rakennuksen ympäri ja katsoi sitten ikkunasta sisälle. Jos joku näytti päättömältä sisällä, kuoli se ennen seuraavaa joulua.
Jälleen maaginen tila saatiin aikaan tyypillisellä tavalla, vastapäivään kiertämällä.
Erityisesti jouluun liittyvää taikaperinnettä edusti kirkon joulukynttilöillä tehty magia. Vienan Jyskyjärvellä neuvottiin:
Eläviä kun mehtään päästäissä pyyhitään jouluna kirkosta varastetulla kynttilällä, niin lihovat kesällä ja tulevat kiiltokarvasiksi eikä pysty mitkään kirot.
Joulun maaginen voima, sen "väki" siis toi karjalle hyvän laidunvuoden ja varasi ne kaikenlaisia kateitten temppuja vastaan. Sama tulos, joskin vähemmän tehokkaasti, saavutettiin kotona jouluyönä poltetulla kynttilällä. Logiikka oli sama kuin joulunleivän kanssa. Yleensä taika oli sitä varmempi, mitä vaikeampi se oli:
Pihtiputaan miehen hevoset varmasti voivat hyvin, kun tämä jouluaamuna ennen huomenkellon sointia salaa hankkiutui tapuliin ja puhtaalla kintaalla pyyhki kirkonkelloa sisäpuolelta, kahdesti myötäpäivään ja kerran vastapäivään – ja sillä kintaalla sitten siveli hevostaan. Joulun hyvää tekevä maaginen voima, tyypillisen väen tapaan, siirtyi kosketuksen kautta, ensin kirkonkellosta kintaaseen ja sitten kintaasta hevoseen.
Tässä tapauksessa, kun tarkoitus oli varmistaa hevosen hyvinvointi ja varata se pahaa silmää vastaan, oikean tämänpuoleisen asiantilan varmistamiseksi kelloa pyyhittiin kahdesti myötäpäivään – ja vain kerran vastapäivään. Magian semanttisten sääntöjen mukaan myötäpäivään kiertäminen viittaa kaikkeen mikä on tämänpuoleista ja samalla sellaista, mikä kuuluu odotuksenmukaiseen, hyvään maailmanjärjestykseen. Kerta vastapäivään kuitenkin vielä tarvittiin maagisen vaikutuksen aikaansaamiseksi, koska hevosen varaaminen pahaa vastaan yhtä kaikki oli maaginen toimi.
Joskus kansanomaiset taikatavat ovat kerrassaan yllättäviä. Tapanin vierailuun liittyy myös seuraava muistinpano Suonenjoelta, 1880-luvulta:
Jos jouluaamuna tuli toisen talon isäntä mölisten ja ammuen nelinryömin naapuriinsa, niin silloin hän toivotti hyvää karjaonnea ja häntä juotettiin äärettömästi.
Tämä edusti ns. sympateettista eli samankaltaisuusmagiaa: Samalla tavalla olivat talon lehmän laidunkautena tuleva aina kotiinsa. Tällainen vierailu edellytti tietysti vastavierailua tai poikkeuksellisen kovaa viinanhinkua, sillä pyyteetöntä toiminta ei ollut, ja karjaonnea koettiin olevan maailmassa vain rajallinen määrä; jos sitä toivotti toiselle, se saattoi olla itseltä pois.
– Valitettavasti nykymaailmassakin isäntä jos toinen taitaa joskus tulla jouluaamuna "mölisten" ja "nelinryömin" kontaten kotiinsa. Silloin on unohdettu vanhan kansan jouluviinan käyttöä koskeva kohtuullisuussääntö, joka edelleen sopinee meille itse kullekin ohjenuoraksi.