PERINTEEN MUODONMUUTOKSIA
Suurnoita Päiviö ja pohjoinen mielenmaisema
Pia Kyyrö-Harju
Näyttää siltä, että historian kulussa tietyt pitäjät tavan takaa esiintyvät keskeisissä rooleissa. Ne synnyttävät vaikuttajayksilöitä tai ne toimivat suurten joukkoliikkeitten syntyfoorumeina. Pohjoisessa Kittilän seudulta on nousut monia värikkäitä kulttuuripersoonallisuuksia – jokainen muistaa taidemaalarit Särestöniemen ja Palsan – mutta kauas historiaan mentäessä vanhin tunnetuista kittiläläisistä taitaa sentään olla 1600-luvun suurnoita Päiviö.
Päiviön alkuperä vaihtelee eri lähteissä. Joidenkin tietojen mukaan 1600-luvulla elänyt Peder Päiwiä Enontekiön kylästä olisi henkilö, jonka ympärille tarinat ovat ajan myötä nivoutuneet. On myös esitetty näkemyksiä, että Päiviö olisi ollut suomalainen tai karjalainen.
Yleisemmin Päiviöstä puhutaan kuitenkin Kittilän noitana, jolla perimätiedon mukaan oli asuinkenttä Rastinjärven koillisrannalla.
”Päiviön kenttä on Rastinjärvellä. Siinä vähän näkyy koan sijoja, kiviä ja muuta”,
kertoi Vesman Kalle Samuli Paulaharjulle kesällä 1920.
Päiviön sanotaan olleen hyvin varakas poromies, jolla oli tyttäriä ja ainakin kolme poikaa Vuolab, Isak ja Johanas. Vuolabiin eli Olaviin kansanperinne liittää voimamiesmotiivin; hänen sanotaan mm. nostaneen ilmaan suuren seitakiven, tappaneen pelkin käsin karhun pesäänsä, soutaneen yksin kilpaa norjalaisen venekunnan kanssa, juosseen kiinni villipeuran.
Mutta Päiviöstä itsestään perinne kertoo sankarina, joka nokkeluudellaan ja ylivertaisilla noitataidoillaan kykeni puolustamaan itseään ja yhteisöään niin kilpailevaa noitaa kuin ulkopuolisia tunkeilijoitakin vastaan.
Päiviö-tarinoilla on epäilemättä historiallinen taustansa mutta toisaalta niihin on liittynyt paljon kototyypittyneitä laina-aihelmia. Vaikka aihelmat voivat olla kaukaakin kulkeutuneita, ne ovat ne muokkautuneet sisällöltään, sankarihahmoiltaan ja tapahtumakontekstiensa osalta osaksi omaa perinnettä. Vallitseva kulttuuri ja mentaliteetti muokkaavat tarinoiden sankarin yhteisön ihanteiden ja näkemysten mukaiseksi. Sankarin rooli lankeaa perinteessä sille, joka tavalla tai toisella erottuu ryhmästä, myös silloin kun kyse on historiallisesta henkilöstä, jonka ympärille alkaa keräytyä täysin fiktiivistä ainesta.
Erityisen mielenkiintoista Päiviö-tarinastossa on todeta perinteen ajallinen metamorfoosi; Vanhimpia piirteitä siinä edustavat samanistiset aihelmat.
Perinteisessä saamelaisessa yhteisössä kuten pohjoiseuraasialaisten kansojen keskuudessa yleensä samaani oli yhteisön yliluonnollisen tiedon ammattilainen. Hänellä oli kyky luoda yhteys tuonpuoleiseen ja häneltä haettiin apua, oli sitten huolena perhettä kohdannut sairaus, porovarkaus tai vaikkapa vain tarve tietää tulevia tai toisaalla tapahtumassa olevia asioita.
Samanistiseen uskomusmaailmaan liittyy olennaisesti usko ihmisen kahteen sieluun. Ruumissielu säilyy ihmisruumiissa syntymästä kuolemaan ja on fyysistä elämää ylläpitävä voima. Toinen sielu oli ylisukupolvinen ja vapaasti liikkuva, se oli ns. vapaasielu. Samaanin transsissa – mihin tämä hankkiutui rummuttamalla mutta myös esimerkiksi kärpässientä nauttimalla - sielu kykeni irtautumaan ruumiista ja sielueläimensä hahmossa matkaamaan tuonpuoleiseen.
”Päiviö kun lähti etelästä, Kemistä, tietoja hakemaan…niin se säynäjänä meni…Päiviö pääsi Kemiin ja palasi sitten jouhtenen matkassa", kertoi Karilan Mikko Kittilässä Paulaharjulle 1920.
Sairaustapauksessa oli tarpeen selvittää, aikoivatko vainajahenget pitää sairaan sielun vai voitaisiinko vaikkapa porouhrilla saada aikaan neuvottelutulos, jonka tuloksena vainajat vapauttaisivat sairaan sielun ja potilas paranisi. Sairauden katsottiin nimittäin johtuvan sielun menetyksestä, sen mitä me kutsumme vapaasieluksi oli joutunut hukkaan, yleensä vainajahenkien luokse. Suhteellisen arkisina parantamiskertomukset eivät kansanperinteessä juuri ole säilyneet, mutta sen, kuinka Päiviö kerran paransi akkansa, kansa on muistanut:
"Ja äijä tuli venhesehen, teki vuothen ja pani maata ja sanoi kyytimiehille, ettei saa häntä liikuttaa… Tulivat kyytimiehet Päiviön rantaan. Tultiin kotaan ja alettiin syömään. Ja silloin kun päästiin syömästä, silloin Päiviö tulee rannasta maalle ja menee aittaan ja herättää akkansa kuolluvista. Silloin pojat kans tuli kotaan ja kysyivät kyyti miehet: ”mistä kaukaa akkas hait?” Yhdeksän kirkon läänin päästä, vastasi Päiviö."
Noidan vahvin sielueläin oli peurahärkä. Sen hahmossa noita saattoi liikkua vaikkapa houkuttelemassa naapuripitäjän noidan peuroja omaan tokkaansa. Metsästysmaagikkona toimiminen olikin toinen saamelaisen noidan keskeinen tehtävä, ja tarinat peuralaumoista taistelevista noidista ovat olleet hyvin suosittuja. Niihin kampailuihin myös Päiviö otti innolla osaa; vastustajaksi, ”niiden toisten” noidaksi, mainitaan usein Haikara.
”Haikara sanoi apulaiselleen, että kun se tulee, porolauma, niin siinä on yksi valkkovaajin, ammu se. Se on Päiviö ite”
Mutta Päiviö käänsi Haikaran silmät ja niin Päiviö – tarinoitten ”meidän noita”- taas selviytyi voittajana. Näin kerrottiin Samuli Paulaharjulle 1920-luvulla.
Noidan sielunmatka oli kuitenkin kaikkea muuta kuin riskitöntä puuhaa. Tuonpuoleisessa liikkuessaan noita kohtasi monenlaisia esteitä, joista hänen oli paluunsa turvatakseen selvittävä ja avustajan tehtävä olikin huolehtia siitä, että riittävän kauan transsissa oltuaan noita herätettiin. Piti tietää päätössana, transsin päättävä sana:
”Se, joka laulaa ittensä louheen, uhraa ittensä silloin näkymättömille olennoille. Eikä itte pääse siitä enää ylös. Pitää sanoa sille apulaiselle semmonen taikasana, jolla se sen virvoittaa”, tiesi Lohinivan isäntä kertoa Paulaharjulle kesällä 1920.
Yhden tarinaversion mukaan Päiviön kohtaloksi tuli kehno avustaja:
”Päiviö oli ollut kerran louhessa kalansuolessa…Poika ei muistanutkaan Päiviötä aikanaan herättää. Siitä vaan enää hiljainen ääni kuului: ’Hiljainen on enää herättää, pääkin on jo mäännyt’ ”
Päiviön mahtinoidan maine ilmenee hänestä kertovissa tarinoissa myös siinä, että hänen apuansa tullaan hakemaan kauempaakin. Päiviö tietää jo kolme päivää aikaisemmin, että hänelle on tulossa kaukainen vieras; käy etiäinen, kuten pohjoisessa vieläkin sanotaan. Tulija on venäläinen ja hänen huolensa on nykytermein ilmaistuna poltergeist-ilmiö:
”…Hänen kotonaan on suuri rauhattomuus sekä pirtissä, että navetassa, siellä parutetaan eläimiä yöllä, eivätkä he saa pirtissäkään rauhaa. Sitten Päiviö puhui lapinkielen sille akallensa. Akka teki vuothen, ja Päiviö pani siihen maata ja alkoi laulamahan ja lauloi niin kauan, että nukkui. Ja kun Päiviö meni sinne venäläisen talhon se oli kuin oikia mies siellä…”
Päiviö teki sielunmatkan paikan päälle ja totesi rauhattomuuden syyn. Tarina jatkuu:
”Sitten se tuli Päiviö kotaansa ja vääntyi istumaan vuotheellansa ja sanoi venäläiselle, että hän (on) nyt sinun pirttis laattian alta ruumiinmullat vienyt pois, ja navetan laattian alta hän on vienyt ruumhiinluut pois, ja sanoi, että nyt hän on puhistanut sinun talos.”
Ruumiinmullat ja –luut oli lattian alle luultavasti piilottanut vihamies. Tämä edustaa meidän aikoihimme asti jatkunutta mustan magian perinnettä: Ruumiinjäännökset eivät olleet täysin kuolleita, niissä oli ”kalmanväkeä”, joka aiheutti levottomuutta paikassa. Pahimman vahingon ruumiinjäännökset saivat aikaan nieltyinä: juuri ”ruumiinmultien” juottamisen muodossa perinne on ollut tunnettu sodanjälkeisiin aikoihin asti. Tavallisesti ”mullat” juotettiin vihamiehelle kahvissa tai viinassa.
Päiviö-tarinoissa välittyy vanhaan samanistiseen maailmankuvaan liittyvien piirteiden lisäksi informaatiota paikallisten asukkaitten kohtaamisista ulkopuolisten – vainolaisten tai uudisasukkaiden – kanssa. Hänestä kerrotaan samaa kuin tunnetusta sankarista Laurukaisesta, jonka kuuluisin uroteko oli vainolaisjoukon eli ryöstelevien karjalaisten huijaaminen autioon saareen kuolemaan nälkään.
Päiviö myös ui kalan hahmossa rikkomaan uudisasukkaiden lohipadot, ja kalat saattoivat taas uida paikallistenkin pyydyksiin.
Ristiriidat tulokkaiden kanssa eivät liittyneet ainoastaan aineelliseen kulttuuriin ja elinkeinoihin. Päiviön noitamahdin menetys nivoutuu tarinoissa yhteen hänen kristinuskoon kääntymisensä ja ylipäätään kristinuskon tulon kanssa. Tämä on varmasti tosipohjaista, sillä Päiviön elinaika lankeaa yhteen Ruotsin Lapin lähetysrynnäkön kanssa.
Erään tarinan mukaan Päiviö olisi uinut kalana Kemiin ja jatkanut sieltä Tukholmaan, jossa olisi ottanut kasteen ja tämä olisi vienyt häneltä noidankyvyt:
”Äijä jo oli muuttunut oikeaksi ihmiseksi, kun oli kristinuskon saanut. Mutta pojat olivat kastamatta ja saattoivat muuttua linnuksi, tiaiseksi.”
Hieman uskottavamman version mukaan Päiviö oli kerran pororuton vallitessa pyytänyt seidalta apua. Kun mitään ei tapahtunut, Päiviö vihan vimmassa poltti seidan saaden näin yhteisönsä miesten vihat päällensä. Nämä tahtoivat surmata Päiviön, mutta tämä ehdotti, että miehet jättäisivät kostamisen seidalle. Tämän jälkeen hän poltti kaikki seidat, mitä sai käsiinsä ja lähetti vanhimman poikansa Inariin hävittämään vanhan pakanauskon symbolit myös sieltä.
Vaikka noitamahti meni, sankaruus siis näin jatkui.
Kuuluisa Taatsin seita Kittilässä. Kuva: Pia Kyyrö-Harju
Uskonnonvaihdoksen kuvaus vastaa todennäköistä tapahtumainkulkua. Saamelaiskulttuuriin oli sisäänrakennettuna tietynlainen valmius siirtyä joustavasti suuremman herran palvelukseen, milloin kokemusperäinen tieto antoi siihen aihetta. Kun ei seita suojellut pororutolta, oli tarkoituksenmukaista kokeilla, auttaisiko kristinuskon jumala paremmin.
Saamelaisesta näkökulmasta palvonnan kohteen vaihtaminen ei ollut niin dramaattinen tapahtuma kuin se meistä saattaa tuntua. Tämä oli omiaan helpottamaan lähetyssaarnaajien työtä. Toisaalta kun käytännönläheisessä saamelaisessa mielenmaisemassa tuonpuoleisten olentojen puoleen oli käännytty lähinnä tämän puoleisten tarpeiden tyydyttämiseksi, kristinuskon julistus helposti sektoroitui, se jäi korkeintaan täydentämään entistä, ja kristillistyminen kaikkiaan jäi pitkään pinnalliseksi.
Vanhat lähteet todistavat myös selvästä kaksoisidentiteetistä: Ihminen saattoi olla kotipiirissään aidosti yhtä – ja palvella esikristillisiä jumaliaan–ja kirkolla yhtä aidosti toista ja palvella kristinuskon Jumalaa. Tähän myötävaikutti erityisesti tapa antaa ihmiselle kääntymisen yhteydessä uusi, kristillinen nimi.
Kertomusperinne toki toisinaan maalailee vahvastikin ja esittää tapahtumat hyvin mustavalkoisessa valossa. Kerrotaan kuinka kirkon loukossa istui kaksi noitaa, jotka papin pyytäessä rukoilemaan puolestaan kun tämä menee lopulliseen eksaamiin manasivatkin tätä sillä seurauksella, että pappi puheli eksaamissaan aivan käsittämättömiä, eikä virka-arvo noussutkaan. Pappi muistikin mitä noita oli sanonut ja niin hän Herran nimeen kirosi kaikki Kittilän noidat. ”Ja sillä hetkellä Kittilän noijat kuolivat”
Kahden kilpailevan kulttuurin yliluonnollisen tiedon ammattilaiset ottavat mittaa toisistaan, ja uusi kulttuuri vie lopulta voiton. Uuteen kulttuurimuotoon jää kuitenkin etnisen maailmankuvan ”taskuja”, joissa ja joista käsin esikristillinen maailmankuva edelleen vaikutti: näitä olivat esim. privatisoitunut ja salassa harjoitettu seitapalvonta, etiäisusko, usko kummitteleviin lapsivainajiin, ”ruumiinmultien juottaminen” ja kukoistava noitafolklore.
Suurnoita Päiviö tuli tunnetuksi Samuli Paulaharjun kirjoista sekä aikaisempien Lapin tutkijoiden teoksista. Kirjallinen traditio on varmasti myötävaikuttanut Päiviön muiston säilymiseen, mutta mahdollisesti osa perinteestä on Kittilässä siirtynyt myös suullisesti. Vierailin joitakin vuosia sitten Päiviön kentällä, jonne paikallinen asukas minut veneellä vei.
Perimätiedon mukaan Päiviön asumuksen paikka sijaitsi Rastijärven rannassa. Samuli Paulaharjun tiedetään vierailleen paikalla vuonna 1920. Kuva: Pia Kyyrö-Harju
Paikka oli kyläläisen kertoman mukaan ollut hänenkin lapsuudessaan hieman pelottavassa maineessa, koska kerrottiin siellä kerran asuneen noidan. Kenttämatka tuotti haastattelutietoa myöhemmistä Päiviöistä, esim. tietäjäntaitoisesta 1930 –luvulla eläneestä Päiviöstä, ”pienestä noidan näköisestä miehestä”, joka tiesi edeltä milloin taloon oli tulossa vieraita, ja taltutti suksivarkaankin taikasanalla pysähtymään kun poika oli uhitellut, että jos kerran olet noita, niin pysäytäpä minut. Eikä poika kertomansa mukaan ollut pystynyt liikauttamaan raajaansakaan ennen kuin mies pyysi tämän tulemaan luokseen.
Eräs haastatelluista tiesi kertoa, että perimätiedon mukaan hänen sukunsa polveutuu 1600-luvulla eläneen Päiviön tyttärestä, joka jäi ainoana henkiin kun venäläiset surmasivat hänen isänsä ja muun perheen.
Eivätkä Päiviöt jääneet 1930-luvullekaan. Haastattelut osoittivat, että Päiviö-perinne on kokenut myös tässä ajassa uuden tulemisen. Kuten populaarikulttuurinkin hahmoille usein käy, heidän jälkeensä tulee next generation, uuden polven sankarit.
Etnografi työssään. Pia Kyyrö-Harju haastattelee paikallista perinteen tuntijaa. Kuva: Risto Pulkkinen
Kirjoitelma on esitetty YLE1:n Viikon esitelmä sarjassa 5.6.2006
Esimerkkitarinat ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkiston Samuli Paulaharjun kokoelmista.